Olen syntynyt 1949 ja vammautunut synnytyksessä, vaikka synnyin sairaalassa. Kukaan ei tajunnut, että lonkkani meni jostain syystä sijoiltaan. Huusin kuin syötävä koko vauvaikäni, mutta syytä ei löydetty ennen kuin opin kävelemään. Huutoni raunioitti äitini ja koko muun perheeni: kukaan ei jaksanut enää oikein välittää, vaikka jäinkin henkiin. Olin lähinnä säälittävä olio.
Opin kuitenkin pärjäämään omillani. Vuosien kuluessa oli kuitenkin rakennettava vahva suojamuuri, jotta jaksoin tölväisyt, joita ulkopuolelta tuli. Oli kasvettava vahvaksi ja pärjääväksi, jos halusi selvitä elämässä.
Sisulla pääsin ensin kansakouluun (kaikkia raajarikkoja ei koulutettu syrjäseuduilla vielä 50 luvullakaan), sitten oppikouluun ja hankaluuksien kautta vielä yliopistoonkin. Monien erilaisten vaiheiden kautta pääsin myös töihin ja ahkeruudella sain vakituisen työpaikan ja olin töissä 64,5-vuotiaaksi. Vammaisen on monta kertaa oltava hieman tasavertaisempi työntekijä kuin ns. terveen, jos haluaa selvitä terveiden matkassa mukana tasavertaisena.
Sain myös perheen: kannustavan aviomiehen ja lapsia. Nyt olen myös mummi. Olen siis kokenut myös , mitä on olla vammainen vaimo, äiti ja mummi. Kaikissa näissäkin rooleissa on omat ongelmansa ainakin joskus. Vain itse kokemalla voi ymmärtää.
Olen ollut aktiivinen invalidien toiminnoissa 80-ja 90-luvuilla ja nyt taas eläkkeelle jäätyäni. 90-luvulla minulla oli liian paljon tekemistä: perhe, työ ja hyvin moninainen vammaistoiminta ja muu yhteiskunnallinen toiminta. Niin vahva en ollut, että olisin sitä kaikkea jaksanut vuodesta toiseen. Jostain oli luovuttava, vaikka sisin olikin vereslihalla eikä kukaan ymmärtänyt luopumisiani. Niin oli vain tehtävä. Sellaisenkin olen siis käynyt läpi.
Tänä päivänä koen, että tiedän henkilökohtaisesti aika paljon vammaisuudesta ja olen oppinut kuorimaan vahvaa panssaria ympäriltäni. Minulla on herkät tuntosarvet kokea elämää aidosti kaikenlaisia ihmisiä ymmärtäen ja elämää vahvasti kokien. Siksi tunnen, että olen valmiimpi ihmisenä puolustamaan invalidien oikeuksia tänään kuin milloinkaan ennen.
Sirpa Kumlander, eläkkeellä oleva peruskoulun lehtori, Turun Seudun Invalidit ry:n varapuheenjohtaja
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti